Ymmärrettävyyttä ja avoimuutta tieteeseen

Tiedeviestintää 1400-luvulla.
KUVA: Wikimedia

Tieteen avoimuutta korostetaan mm. suosimalla avointa julkaisemista ja tallentamista. Tieteen tuleekin kuulua kaikille eikä sitä pidä tunkea muurien taakse piiloon vain harvojen ja valittujen saataville, sillä useinhan tutkimukset käsittelevät hyvin arkipäiväisiä ihmiselämän ilmiöitä. Tutkimuksen sanoma ja sen sisältämä tieto voi silti jäädä joskus hämärän peittoon, vaikka avoimuus muuten toteutuisikin.

Tieteen kieli voi olla haasteellista, mutta ei pelkästään vaikeiden sanojen takia. Tieteen kielen käyttö tapahtuu usein tiedeyhteisön sisällä, jossa jo asiasta tietoiset ihmiset kommunikoivat keskenään.

Lähiaikoina on ilmestynyt parikin suomenkielistä julkaisua, joissa käsitellään tieteen kieltä ja tieteestä kirjoittamista. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta julkisti kansallisen tiedeviestinnän toimenpideohjelman, jossa painotetaan, miten "yhteiskunta tarvitsee asiantuntijatietoa myös tiedeinstituutioiden ulkopuolella". Hiljattain ilmestynyt Tieteen yleistajuistaminen (Gaudeamus, 2013) keskittyy myös tieteen yhteiskunnalliseen asemaan ja antaa myös konkreettisia työkaluja tieteen popularisoimiseen.

Tiedeviestintää voi opiskella aineopintoihin asti useammassa Suomen yliopistossa. Oulun yliopistossa aineesta on myös maisteriohjelma. Helsingin yliopistoon perustettiin vastikään tietokirjallisuuden ja –kirjoittamisen professuuri, joka on kiinnostava lisä suomalaisen tiedeviestinnän kehittämisessä.

Tiedettä blogeihin

Blogit eivät ole enää uusi ilmiö, mutta on kiinnostavaa miettiä niiden roolia tieteen julkisuuden ja avoimuuden toteutumisessa.

Blogiin kirjoittavaa tieteentekijää ja -tuntijaa ei kontrolloida ja hän voi irrotella mielensä mukaan. Hänen ei tarvitse käyttää tieteen kieltä eikä noudattaa kaikkia tuttuja tieteen käytänteitä. Tieteen tekemisen ja siitä kirjoittamisen eettiset periaatteet ovat hyvällä tutkijalla sen verran selkärangassa, ettei niiden noudattamista tarvitse edes erikseen miettiä, kirjoitti mihin tahansa.

Laajemmalle yleisölle laajemman yleisön kielellä suunnattu tieteellinen blogi tukee open accessin periaatteita, kuten avoimuutta, saatavuutta ja löydettävyyttä. Samalla se popularisoi tiedettä tehden sen laajemmalle joukolle ymmärrettäväksi. Tiedettä ja uusimpia tutkimustuloksia seuraavat ihmiset voivat jakaa tietonsa meille muille, jotka eivät ole asiaan niin paneutuneet, mutta ovat kuitenkin kiinnostuneita.

Blogissa juttunsa voi ja saa julkaista milloin vain hyväksyttämättä sitä kenelläkään. Tällaisessa julkaisemisessa saa pitää langat omissa käsissään ja vapautua opetus-, tutkimus- tai asiantuntemustyön rajoitteista. Luulisi tällaisen houkuttelevan kirjoittajia. Mutta salliiko tiedeyhteisö tämän? Tarvitseeko tutkijan pelätä, että hän ei enää ole yhtä vakavastiotettava tiedeyhteisön edustaja, jos ei noudata perinteisiä tiedeviestinnän tapoja?

Joutavia sellaiset ajatukset. Luulen, että suuri määrä älykästä potentiaalia jää käyttämättä ja jakamisen kautta lisäarvoa saavaa tutkimusta jää löytämättä, koska se on puettu perinteiseen tieteelliseen ilmiasuun ja se julkaistaan perinteisten tieteellisten kanavien kautta.

Popularisoinnissa on sekin hyöty, että ihan oikeaa ja tutkittua tietoa päätyy laajemman yleisön tietoisuuteen. Toivottavasti tämä vähentäisi pseudotieteellisten elämäntapaoppaiden ja fiilispohjalta tehtyjen ”tietokirjojen” sekä internetissä (myös blogeissa) esiintyvien vouhottajien uskottavuutta.

Tämä kirjoitus ei ole tieteellinen, mutta sai myös alkunsa blogista. Tiina Raevaara suosittelee myös tutkijoille blogin pitämistä. Raevaara on hyvä esimerkki tiedeblogaamisesta. Hän kirjoittaa kiinnostavasti ja selkeästi, eikä sorru liialliseen tai kuivaan tieteen kielen käyttöön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita mitään huuhaata, vaan kiinnostavasti ja sujuvasti kirjoitettua asiaa.

Toinen hyvä esimerkki on Marko Hamilo, joka Skeptikon päiväkirja -blogissaan käsittelee monia eri ilmiöitä tieteellisellä mielenkiinnolla, mutta onnistuu tekemään hankaliakin asioita ymmärrettäväksi.

Ja onhan meillä Jyväskylän yliopistolaisillakin hyviä blogeja. Kirjoittamisen tutkijatohtorin Risto Niemi-Pynttärin mainioita kirjoituksia voi lukea sekä täällä että täällä. Liikuntabiologian laitoksen Wikiliikkuja puolestaan kertoo kiinnostavia asioita ihmiskehosta ja liikunnasta.

Tällä JYKe-blogilla kirjasto pyrkii omasta puolestaan tavoittamaan laajempaa yleisöä, kuten opiskelijoita ja tutkijoita. Tarkoitus on lisätä näkyvyyttä ja kertoa nykyaikaisen tieteellisen kirjaston toiminnasta, joka ei aina ole niin näkyvää tai tunnettua.

Tieteen suomi

Kaikissa Suomen korkeakouluissa ei arvosteta lainkaan suomen kieltä tieteen kielenä. Aalto-yliopisto ilmoitti aloittavansa ensi syksynä maisteriopinnot, jossa kielenä on vain englanti. Suomen kieli ei siis kelpaa tieteen kieleksi ja englanninkielisellä opetuksella pyritään saamaan lisää kansainvälisiä opiskelijoita ja tutkijoita.

Tämä on sen verran häiritsevä ajatus suomen kielen arvostuksen puutteesta, että toivon sen herättävän keskustelua enemmänkin, myös tutkijoiden ja korkeakoulujen piirissä.

Meillä Jyväskylässä sentään arvostetaan suomen kieltä hieman enemmän. Rehtori Matti Manninen rohkaiseekin suomen kielen käyttöön nimenomaan tieteen popularisoinnissa, vaikka englannin dominoivaa asemaa tieteen ykköskielenä ei voikaan kiistää. Toistaiseksi.

Arto Ikonen